Henkilöhahmojen rakentaminen romaanissa

Useimmat henkilöhahmojen rakentamista käsittelevät oppaat ojentavat sinulle kyselylomakkeen. Täytä kohdat: nimi, ikä, silmien väri, lempiruoka, lapsuuden pelko, horoskooppimerkki. Tunnin kuluttua sinulla on kaksi sivua muistiinpanoja ja henkilö, joka ei vieläkään elä. Luettelo piirteitä ei ole ihminen. Se on väestörekisteriote. Lukija ei jännitä väestörekisteriotteen puolesta vaan sellaisen, joka haluaa epätoivoisesti jotakin eikä voi saada sitä.

Henkilö alkaa juuri siitä, mihin kyselylomake vaikenee: halusta, joka törmää esteeseen. Kaikella muulla, ulkonäöllä, tavoilla ja puhetavalla, on merkitystä vasta siitä hetkestä, kun se kasvaa tämän halun ympärille ja kertoo siitä jotakin. Tämä kirjoitus ei käsittele piirteiden keksimistä, koska se sujuu itsestään. Se käsittelee sitä, mikä erottaa koko kirjan kantavan henkilön kauniisti kuvatusta hahmotelmasta, joka pysyy pystyssä vain niin kauan kuin juoni jättää sen rauhaan. Sitä, miten henkilö pysyy ristiriidattomana sadantuhannen sanan mittaisessa tekstissä, käsittelemme erikseen kirjoituksessa johdonmukaisista henkilöistä romaanissa. Tässä on kyse siitä, mikä tulee ennen sitä: miten henkilö rakennetaan alun perin niin, että on jotakin, minkä johdonmukaisuutta vaalia.

Halu ja tarve

Tämä on perusta, jonka varaan kaikki muu rakentuu. Kirjassaan The Anatomy of Story John Truby erottaa kaksi asiaa, jotka aloitteleva kirjoittaja yleensä sekoittaa keskenään: sen, mitä päähenkilö tietoisesti haluaa, ja sen, mitä hän todella tarvitsee. Halu (englanniksi want) on ulkoinen tavoite: voittaa oikeudenkäynti, valloittaa valtaistuin, paeta kaupungista, saada lapsi takaisin. Päähenkilö osaa nimetä sen ja taistelee sen puolesta. Tarve (need) on syvemmällä ja useimmiten tiedostamaton: se, mikä hänen on korjattava itsessään tullakseen eheäksi ihmiseksi.

Henkilön koko energia syntyy näiden kahden välisestä jännitteestä. Klassinen asetelma: päähenkilö haluaa kostaa, mutta hän tarvitsee anteeksiantoa ja rauhaa. Tavoitellessaan haluaan hän etääntyy tarpeestaan. Mitä lähemmäs hän pääsee siitä, mitä haluaa, sitä kauemmas hän joutuu siitä, mikä hänet todella parantaisi. Kun halu ja tarve sulautuvat yhteen, sisäinen jännite katoaa eikä päähenkilöllä ole enää mitään opittavaa. Hän saa sen, mitä halusi, eikä hänessä murru mikään.

Testi on yksinkertainen. Kirjoita kaksi erillistä lausetta: ”Haluan…” ja ”Tarvitsen…”. Jos molemmat lauseet puhuvat samasta asiasta, henkilö on litteä jo suunnitteluvaiheessa, ennen kuin olet kirjoittanut ainuttakaan kohtausta. Rakenna sitten tienhaarakohtaus, jossa päähenkilö voi saada joko sen, mitä haluaa, tai sen, mitä tarvitsee, mutta ei molempia yhtä aikaa. Lisa Cron näkee tässä hetkessä tarinan ytimen. Siinä henkilö näyttää, mikä on hänelle tärkeintä, ja hän näyttää sen teolla, ei julistuksella.

Virheellinen uskomus epämääräisen vian sijaan

Kaikki oppaat kehottavat antamaan päähenkilölle kohtalokkaan heikkouden (fatal flaw). Ongelma on se, että useimmat kirjoittajat ymmärtävät tämän heikkouden leimaksi: ”hän on itsepäinen”, ”hän on ylpeä”, ”hän pelkää liikaa”. Sellaisesta viasta ei ole hyötyä, koska sitä ei voi kumota eikä nähdä toiminnassa. Kirjassaan Creating Character Arcs K.M. Weiland ehdottaa jotakin paljon täsmällisempää: vika ei ole piirre vaan konkreettinen, virheellinen uskomus, joka päähenkilöllä on itsestään tai maailmasta.

Muotoile se yhdeksi lauseeksi, minämuodossa. ”Rakkaus pitää ansaita.” ”Kehenkään ei voi luottaa.” ”Olen sen arvoinen, mitä olen saanut aikaan.” Tämä on the lie, valhe, johon henkilö uskoo ja joka vääristää hänen jokaisen päätöksensä. Ero lauseeseen ”hän on itsepäinen” on ratkaiseva. Uskomuksen voi kumota, sitä voi koetella kohtaus kohtaukselta, ja näet, miten se ajaa päähenkilöä huonoihin valintoihin. Koko kirja etenee kohti hetkeä, jolloin tämä valhe murtuu.

Truby lisää erottelun, joka varjelee henkilöä väljähtymästä. Heikkous, joka vahingoittaa vain päähenkilöä itseään, on dramaattisesti heikko, koska kukaan muu ei maksa siitä hintaa. Näytä, miten henkilön vika todella satuttaa jotakuta läheistä, niin muutos saa painoa ja kiireellisyyttä. Silloin korjaamisessa ei ole pelissä enää päähenkilön mukavuus, vaan joku, josta lukija on oppinut välittämään.

Haava, josta kaikki seuraa

Mistä virheellinen uskomus on peräisin? Haavasta. Truby kutsuu sitä joskus nimellä ghost, aave: täsmällinen, kivulias tapahtuma menneisyydessä, josta nykyiset pelot ja puolustusmekanismit syntyvät. Ilman tätä lähdettä henkilön pelot näyttävät tulevan tyhjästä. Lukija näkee, että joku panikoi läheisyyden edessä tai tarkistaa kolmesti, että ovi on lukossa, mutta hän ei ymmärrä miksi, ja hän tulkitsee sen kirjoittajan oikuksi eikä ihmiseksi.

Hyvin ankkuroitu haava saa aikaan sen, mihin mikään luonnekuvaus ei pysty: se tekee inhimillisiksi jopa päähenkilön ärsyttävät valinnat. Henkilö, joka pettää luottamuksen ratkaisevalla hetkellä, on raivostuttava. Sama henkilö, jonka tiedämme luottaneen kerran elämässään ja murtuneen siitä, on traaginen. Sama teko, päinvastainen vastaanotto. Haava ei oikeuta, mutta se selittää, ja selitys herättää myötätuntoa.

Huomio kirjoittamisen taidosta: haavaa ei esitellä prologissa. Aivan kuten ensimmäisille sivuille istutettu vika, josta kerromme kirjoituksessa romaanin aloittamisesta, henkilön aave vaikuttaa voimakkaimmin, kun se näkyy merkkinä eikä diagnoosina. Yksi menneisyyden tapahtuma, josta seuraa tämän päivän tarkka puolustusrefleksi, riittää. Lukija kokoaa loput itse, ja juuri siksi hän uskoo siihen.

Motivaatio, joka saa toimimaan

Halu, tarve ja haava ovat hyödyttömiä, jos ne eivät muutu teoiksi. Tässä astuu kuvaan henkilön toimijuus. Päähenkilön on oltava tapahtumien moottori, ei passiivinen matkustaja. Reaktiivinen henkilö ajelehtii juonen mukana: hänelle tapahtuu jotakin, hän reagoi, hänelle tapahtuu jotakin muuta. Silloin juonta ohjaavat sattuma ja muut ihmiset, ja lukija putoaa kyydistä, koska kukaan ei jännitä sellaisen puolesta, joka vain kokee asioita. Jännitämme sellaisen puolesta, joka taistelee siitä, mikä hänelle kuuluu.

Kirjassaan Story Robert McKee kuvaa tätä luonnehdinnan ja todellisen luonteen välisenä jännitteenä. Luonnehdinta on julkisivu: ammatti, ulkonäkö, käytöstavat, se, miten henkilö esittäytyy. Todellinen luonne on ydin, ja se paljastuu vain paineen alla tehdyssä valinnassa. Jos teksti vakuuttaa meille, että päähenkilö on rohkea, mutta juoni ei koskaan todella koettele häntä, leima leijuu tyhjän päällä. Se, mitä henkilö tekee vaikeana hetkenä, joka maksaa hänelle jotakin, kertoo lukijalle hänestä enemmän kuin mikään kertojan kuvaus.

Tästä seuraa Trubyn tarjoama käytännön sääntö kohtauksen tasolla: jokainen kohtaus tarvitsee päähenkilön tavoitteen ja esteen. Henkilö tulee kohtaukseen, haluaa jotakin, ja jokin estää häntä saamasta sitä. Kohtauksessa, jossa päähenkilö vain puhuu, tarkkailee tai odottaa, ei ole mitään pelissä, eikä se pidä lukijaa otteessaan, olipa dialogi kuinka loistavaa tahansa. Käännekohtauksissa korvaa sattuma päätöksellä. Jos läpimurto johtuu siitä, että jokin putoaa taskusta tai joku astuu sattumalta sisään, juonta ohjaa kohtalo. Jos se johtuu siitä, että päähenkilö valitsi jotakin, juonta ohjaa henkilö.

Henkilön kaari ansaitaan

Henkilön kaari (englanniksi character arc) on sisäinen matka, jonka päähenkilö kulkee ensimmäiseltä sivulta viimeiselle. Weiland erottaa kolme tyyppiä, ja kannattaa tietää, mitä niistä olet kirjoittamassa. Positiivinen kaari: päähenkilö kasvaa ja vapautuu virheellisestä uskomuksestaan. Negatiivinen kaari: lasku, jonka aikana hän vajoaa yhä syvemmälle valheeseen. Tasainen kaari: henkilö ei muutu, koska hän tuntee totuutensa alusta asti, mutta hänen asenteensa muuttaa maailmaa tai ihmisiä hänen ympärillään. Jos suunta jää epäselväksi eikä loppu vahvista tai kumoa muutosta, lukijalle jää tunne, ettei tarina vienyt häntä minnekään.

Yleisin virhe ei kuitenkaan liity tyypin valintaan. Se liittyy siihen, että muutos julistetaan sen sijaan, että se ansaittaisiin. Päähenkilö vastustaa jotakin koko kirjan ajan, ja sitten loppuratkaisussa hän ”yhtäkkiä ymmärtää”, vaikka mikään kohtaus ei ole häntä siihen työntänyt. Lukija näkee siinä huijauksen, koska muutos putoaa taivaalta. Uskottava muutos on sarja säröjä virheellisessä uskomuksessa, ja jokainen niistä näkyy tietyssä tapahtumassa. Hahmottele kolme tai neljä tällaista säröä ja anna jokaiselle oma kohtauksensa. Valhe ei romahda kerralla, se murenee vähitellen, ja loppuratkaisu vain sulkee sen, mikä on rakentunut jo pitkään.

Tasainen kaari vaatii erityistä varovaisuutta, koska se sekoittuu helposti kehityksen puuttumiseen. Mentori, taipumaton johtaja tai henkilö, joka on oikeassa alusta asti, voivat muuttua maailman tylsimmäksi asiaksi, jos eivät he itse eikä maailma heidän ympärillään muutu. Jos päähenkilön on pysyttävä samana, suunnittele selvä muutos jollekulle hänen rinnallaan, hänen totuutensa vaikutuksesta. Muuten liikkumattomuus näyttää yksinkertaisesti henkilöltä, joka polkee paikallaan.

Pyöreät ja litteät henkilöt

E.M. Forster loi erottelun, joka jäsentää yhä ajattelua henkilögalleriasta: pyöreä ja litteä henkilö. Pyöreällä henkilöllä on syvyyttä, ristiriitoja ja kyky yllättää lukija uskottavasti. Litteän henkilön voi tiivistää yhteen lauseeseen, ja hän käyttäytyy ennustettavasti. Ansa on siinä, että kirjoittajat ymmärtävät sanan ”litteä” tarkoittavan ”epäonnistunutta” ja yrittävät tehdä jokaisesta henkilöstä pyöreän. Se tie vie romaaniin, jossa talonmiehellä on neljän sivun trauma eikä lukija enää tiedä, kenen kaarta hänen pitäisi seurata.

Todellisuus on käytännöllisempi. Litteitä henkilöitä tarvitaan. Virkailija, baarimikko tai lähetti, joka täyttää tarinassa jonkin tehtävän, ei tarvitse haavaa eikä muutosta, koska hänen roolinsa on episodinen. Taito on jakaa huomiobudjetti harkiten: annat syvyyttä sinne, missä luonne on tärkeä, ja jätät taustan kevyeksi sinne, missä tempo on tärkeä. Kirjassaan Characters & Viewpoint Orson Scott Card tukee tätä ajatusta MICE-mallilla, juonen neljällä painopisteellä: miljöö, idea, henkilö, tapahtuma (milieu, idea, character, event). Tarinassa, joka keskittyy päähenkilön muutokseen, sivuhenkilöt voivat jäädä niukoiksi. Kollektiivisessa tarinassa samat henkilöt tarvitsevat oman halunsa.

Valitsitpa minkä syvyyden tahansa, yksi sääntö pätee aina: jokaisella henkilöllä on oma äänensä. Kirjassaan The Art of Dramatic Writing Lajos Egri muistuttaa, että jos kaikki puhuvat samalla äänellä eli kirjoittajan äänellä, kukaan ei enää erotu, kun nimet peitetään, ja henkilögalleria sulautuu yhdeksi möhkäleeksi. Anna jokaiselle tärkeälle henkilölle tunnusmerkki hänen puheeseensa, lauserytmi, sanasto, tyypillinen sanonta, ja testaa sitten dialogikohtaus ilman johtolauseita. Sinun pitää kuulla, kuka puhuu, ilman että sitä kerrotaan. Sitä katsetta, jonka läpi nämä äänet havaitsemme, käsittelemme erikseen kirjoituksessa näkökulmasta romaanissa.

Antagonisti, jolla on syynsä

Keskivertoromaanin heikoin kohta on yleensä antagonisti, joka on julma julmuuden vuoksi. Konna, joka on olemassa vain hankaloittaakseen päähenkilön elämää, latistaa konfliktin ja heikentää koko tarinan uskottavuutta, koska kukaan ei oikeasti toimi ”pahuuden vuoksi”. Egri esittää säännön, joka pelastaa useimmat antagonistit: paras vastustaja on vakuuttunut olevansa oikeassa ja pystyisi siksi perustelemaan tekonsa itselleen. Kirjoita kohtaus hänen näkökulmastaan, niin että hän on oman tarinansa sankari. Jos et pysty siihen, antagonisti on vielä rekvisiittaa eikä henkilö.

Truby menee pidemmälle ja vaatii vastustajalta enemmän kuin fyysisen esteen. Hyvä antagonisti on harkittu, kilpaileva vastaus teoksen keskeiseen kysymykseen, päähenkilön totuuden vastakohta. Jos kirja kysyy, ansaitsevatko ihmiset luottamusta, antagonisti ruumiillistaa vakaumuksen, etteivät ansaitse, ja todistaa sen kaikella, mitä hän on. Sellainen vastustaja ei vain seiso tiellä: hän kaivaa maata päähenkilön arvojen alta ja pakottaa tämän puolustamaan niitä. Konflikti lakkaa olemasta tönimistä ja muuttuu kahden elämäntavan yhteentörmäykseksi. Ja mitä vahvempi moraalinen vastaväite on, sitä arvokkaampi on päähenkilön voitto, jos hän voittaa.

Mitä työkalu tekee tästä kaikesta

Sen, mitä Truby, Egri, Weiland ja McKee opettavat, voi tarkistaa, mutta omasta tekstistä se on vaikeinta. Kirjoittaja tuntee päähenkilönsä haavan, joten hän näkee sen myös siellä, missä sitä ei vielä ole sivulla. Hän muistaa istuttaneensa halun jonnekin, joten hän ei huomaa, ettei tarve koskaan törmännyt siihen. Hän tietää, että henkilö muuttuu, mutta hän ei huomaa, että muutos julistettiin loppuratkaisussa sen sijaan, että se olisi ansaittu matkan varrella.

Juuri tämän aukon työkalu voi täyttää. Vellam lukee romaanin luku luvulta ja laatii jokaiselle henkilölle oman profiilin ottaen huomioon kaiken, mitä aiemmissa luvuissa on käynyt ilmi. Se tarkistaa yksi kerrallaan tämän kirjoituksen kohdat: törmääkö halu tarpeeseen, onko vika nimetty uskomus eikä yleistys, rakentuuko kaari kohtausten kautta, tekeekö päähenkilö päätöksiä ajelehtimisen sijaan, onko antagonistilla omat syynsä. Kun motivaatio murtuu tai muutos putoaa taivaalta, se osoittaa tarkan kohdan, ei yleistystä. Se ei korvaa omaa työtäsi henkilön parissa, vaan täydentää sitä siellä, minne oma katseesi ei enää ulotu. Miltä tämä näyttää oikeassa tekstissä, näet analyysiesimerkeistä. Sitä, miten premissi määrittää, millaisen henkilön juuri tämä tarina tarvitsee, selitämme oppaassa romaanin kirjoittamisesta.

Yleisimmät virheet henkilöhahmojen rakentamisessa

Usein kysytyt kysymykset

Mitä eroa on henkilön halulla ja tarpeella?

Halu on ulkoinen ja tietoinen tavoite, jonka päähenkilö osaa nimetä ja jonka puolesta hän taistelee: voittaa, valloittaa, paeta. Tarve on syvempi ja useimmiten tiedostamaton sisäinen muutos, jota hän tarvitsee tullakseen eheäksi ihmiseksi. Vahvimpia tarinoita kantaa näiden kahden välinen jännite: halua tavoitellessaan päähenkilö etääntyy tarpeestaan. Kun ne sulautuvat yhteen, henkilöllä ei ole mitään opittavaa ja hän menettää sisäisen konfliktinsa.

Mikä on henkilön virheellinen uskomus?

Se on väärä käsitys itsestä tai maailmasta, johon henkilö uskoo ja joka vääristää hänen päätöksiään koko kirjan ajan, esimerkiksi ”rakkaus pitää ansaita” tai ”kehenkään ei voi luottaa”. Kirjoittamisen taidon sanastossa sitä kutsutaan nimellä the lie, ja se on henkilön kaaren ydin: koko juoni etenee kohti sen kumoamista. Se toimii paremmin kuin epämääräinen vika kuten ”hän on itsepäinen”, koska sen voi nimetä yhdellä lauseella, sitä voi koetella kohtaus kohtaukselta ja sen voi nähdä konkreettisissa valinnoissa.

Mikä on henkilön haava eli aave?

Haava, jota kirjoittamisen taidon sanastossa kutsutaan myös nimellä ghost, on täsmällinen ja kivulias tapahtuma menneisyydessä, josta henkilön nykyiset pelot ja puolustusmekanismit syntyvät. Ilman sitä henkilön pelot näyttävät tulevan tyhjästä, eikä lukija ymmärrä hänen käytöstään. Hyvin ankkuroitu haava tekee inhimillisiksi ja uskottaviksi jopa ärsyttävät valinnat. Se vaikuttaa voimakkaimmin, kun se näkyy merkkinä, yhtenä ainoana puolustusrefleksinä, eikä suoraan kerronnassa selitettynä.

Mitä eroa on pyöreällä ja litteällä henkilöllä?

Pyöreällä henkilöllä on Forsterin tarkoittamassa mielessä syvyyttä, ristiriitoja ja kyky yllättää lukija uskottavasti. Litteän henkilön voi tiivistää yhteen lauseeseen, ja hän käyttäytyy ennustettavasti. Litteä ei tarkoita epäonnistunutta: episodiset roolit, kuten virkailija tai lähetti, kannattaa pitää kevyinä, jotteivät ne vie huomiota eivätkä hidasta tempoa. Syvyyttä annetaan harkiten sinne, missä luonne on tärkeä, ei jokaiselle henkilölle, muuten lukija ei enää tiedä, kenen kaarta hänen pitäisi seurata.

Miten välttää pahvinen antagonisti?

Anna hänelle omat syynsä. Paras vastustaja on vakuuttunut toimivansa oikein ja pystyisi siksi perustelemaan tekonsa itselleen. Testi: kirjoita kohtaus hänen näkökulmastaan, niin että hän on oman tarinansa sankari. Vielä vahvempi antagonisti ruumiillistaa harkitun vastauksen teoksen keskeiseen kysymykseen, päähenkilön totuuden vastakohdan. Silloin hän ei vain seiso tiellä, vaan kaivaa maata päähenkilön arvojen alta ja pakottaa tämän puolustamaan niitä.